keskiviikko 4. lokakuuta 2017

vuoden takaisesta opittua

R: Melko tarkalleen vuosi sitten tapahtui jotain, joka lopulta muutti mun ajattelutapaa treenaamiseen liittyen pysyvästi. Silloin vuosi sitten, kauden ensimmäisessä pelissä, muutamia sekunteja ennen loppua loukkasin mun jalan. Ajattelin ensin, että nilkka vaan vähän pyörähti, mutta seuraavana aamuna jalka oli niin turvonnut ja mustelmilla, että menin lääkäriin. Jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni röntgeniin ja ensimmäistä kertaa elämässäni kuulin, että luita oli murtunut. Sain kipsin neljäksi viikoksi, kuuden viikon sairasloman ja juoksukiellon noin kolmeksi kuukaudeksi. Ensimmäinen ajatus oli, että en mä voi olla liikkumatta montaa kuukautta. Ajattelin, että tulen hulluksi, lihon ja olen pian ihan rapakuntoinen, jos en pääse lenkille, salille tai koriskentälle. Seuraavaksi ajattelin, että en voi olla töistä pois kuutta viikkoa. Se tuntui ihan uskomattomalta ajatukselta. 


Näistä kaikista ajatuksista on nyt vuosi ja en voi uskoa, että aika on mennyt näin nopeasti. Viime syksyiset ajatukset palasivat nyt mieleen, kun meillä alkaa taas koriskausi. Viime vuoden tapaan ensimmäinen matsi on vieraspeli myöhään arki-iltana, joten kieltämättä tulee huonoja muistoja mieleen. Ehdin tuon loukkaantumisen jälkeen niin monta kertaa miettimään, mitä jatkossa voisin tehdä toisin, ettei samaa enää tapahdu. Vaikka lopulta kyse oli vahingosta ja huonosta tuurista, uskon että loukkaantumisriskiä lisäsi väsymys. Olin nukkunut huonosti kiireiden takia edeltävät yöt ja päivä ennen peliä oli ollut pitkä. Pelasin pelissä paljon ja peli oli tasainen, halusin niin kovin voittaa. Enää en aio tehdä samaa virhettä, en aio tinkiä yöunistä harrastusten tai blogijuttujen takia ja pelissä menen suosiolla vaihtoon, jos en jaksa.


Mitä sitten tuosta vuoden takaisesta opin? Ehdottomasti ainakin sen, että aina ei tarvitse treenata viittä kertaa viikossa ja olla koko ajan hulluna menossa paikasta toiseen. Yritän aina silloin tällöin muistutella nykyäänkin itseäni siitä, että joskus saa (ja pitää!) ottaa rennosti. Voin ihan hyvin skipata treenin ja jäädä kotiin. Lepokin on tärkeää. Varsinkin silloin, kun töissä on kiire tai kuormittavia juttuja, on vielä tärkeämpi muistaa levätä tarpeeksi. Ja vaikken saanut kuukausiin juosta, nopeasti kunto kuitenkin palasi ihan ok tasolle. Toki treenitauko vaikuttaa aina, mutta kyllä se kunto sieltä palautui. Tärkeintä kuitenkin oli, että jalka tuli kuntoon nopeasti. Selvisin lopulta melko vähällä, mutta opin todella myös arvostamaan sitä, että olen terve ja pääsen liikkumaan. Muistan varmaan ikuisesti sen tunteen, kun sain ottaa ensimmäiset juoksuaskeleet, oli niin helpottunut ja onnellinen fiilis. Pitäisikin muistaa useammin arvostaa omaa kroppaa ja sitä, kuinka huikeisiin suorituksiin se pystyy!

Huomenna illalla lähdetäänkin sitten suoraan töistä Tampereelle kauden ensimmäiseen matsiin. Kiva päästä edustamaan Vilpasta kymmenen vuoden tauon jälkeen. Pitäkää peukkuja, että pelissä sujuu kaikki hyvin ;) 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti