perjantai 9. kesäkuuta 2017

Ensimmäinen työvuosi oli kuin puolimaraton

J: Olen jo pitkään miettinyt, että kirjoittaisin mun ajatuksia ensimmäisestä työvuodesta. Valmistumisen jälkeen ehdin olla vuoden päiväkodissa ja puoli vuotta luokanopettajana, mutta tämä oli mun ensimmäinen kokonainen vuosi oman luokan kanssa. Mietin pitkään miten osaisin pukea sanoiksi kaikki päänsisällä pyörivät ja lopulta vähän sattumalta se tuli mieleeni. Työvuosi oli kuin puolimaraton.

Lähdön hetkellä olin innoissani, vaikka vähän jännitti. Koko pitkä matka oli edessä ja energiaa riitti vaikka muille jakaa! Alkuun kuitenkin lähdin vähän liian kovaa liikkeelle ja jo heti alkuun iski paniikki, etten tule selviämään. Työ oli tuttua, mutta samalla oli paljon kaikkea, johon en ollut osannut yhtään valmistautua. Lohduttauduin kuitenkin ajatuksella, että mun työsopimus on vain syyskuun loppuun ja sen jälkeen työt voisivat hyvin vaikka loppua. Sopimusta kuitenkin jatkettiin marraskuun loppuun ja päätin, että silloin lopetan oikeasti. Ajattelin, että oppilaat ansaitsevat paremman opettajan. Sanoin jo rehtorillekin, etten enää jaksa ja en halua uutta sopimusta. Syysloman jälkeen oli hetkellisesti taas - vähän kuin energiageelin jälkeen - energiaa, mutta ne kuluivat loppuun kuitenkin pian. Kaikki tuntui ihan liian haastavalta. Tuskaa tuotti varsinkin yläkoulun kuviksen tunnit, joita mulla oli kuusi viikossa. Painetta tuli myös muilta tahoilta ja esimerkiksi pari haastavaa kiusaamisjuttua kaatui mun päälle. Koin koko ajan huonoa omaatuntoa kaikesta ja olin ihan varma, ettei musta ole tähän hommaan. Tässä vaiheessa apuun astui reitin varrelta kannustajat, eli tässä tapauksessa työkaverit. Sain oikeasti ihan huippua vertaistukea ja apua just silloin, kun niitä oikeasti kaipasin. Sen lisäksi luokkaan palkattiin koulunkäynnin ohjaaja, joka helpotti mun työtaakkaa ihan huomattavasti. Tähän saakka mun luokka oli ollut koko koulussa ainoa, jossa avustajaa ei ollut. Onneksi en luovuttanut ja muhun uskottiin, sopimus jatkui tammikuun loppuun.


Matka kohti puoltaväliä jatkuikin vähän helpommin. Lähestyvä joulun - eli puolimatkan - odotus näkyi oppilaissa ja itsekin jaksoin ihan hyvin. Selvittiin yhdessä jouluun ja joululoma tuli taas todella tarpeeseen! Loma kuitenkin loppui ihan liian lyhyeen ja viimeisenä lomapäivänä muistan vain maanneni sängyssä valittaen, etten halua mennä töihin. Heti loman jälkeen oli ihan hurjasti hommaa, kokeita ja muuta, ja tuntui, että seuraavaan lomaan on ikuisuus. Oli todella raskasta lähteä aamulla pimeässä ajelemaan töihin ja iltapäivällä ajaa taas pimeässä kotiin. Sekä aamuisin että iltapäivisin päässä pyöri tekemättömät hommat, vaikka olisin ollut kuinka pitkän päivän töissä. Puolimatka oli kuitenkin ohitettu ja vaikka kiire olikin, välillä tuli varmaan ekaa kertaa lukuvuoden aikana sellainen fiilis, että tämähän on ihan kivaa. Sopimusta jatkettiin samalla loppukevääksi ja tässä vaiheessa sain jostain sisua ja päätin, että mähän et luovuta. Talvilomaan saakka olikin melko helppoa, vaikka edelleen oli lähes koko ajan sellainen fiilis, että olen tehnyt työni liian huonosti ja muut ovat kaikki paljon parempia tässä kuin minä. Loman jälkeen tuli taas odottamattomia ongelmia, mutta onneksi osasin tässä vaiheessa heti pyytää apua ja maaliskuussa luokassa tapahtui muutos, joka vaikutti varmasti hurjasti sekä mun että oppilaiden jaksamiseen. 

Kun jäljellä oli enää neljännes, eli reilu pari kuukautta, alkoi pitkä ja loiva alamäki. Ensimmäistä kertaa mulla oli oikeasti energiaa (ja aikaa) suunnitella oppitunteja kunnolla. Enää ei tarvinnut aamulla pelätä Wilmaa avaessa haukkumaviestejä ja tunneilla sai oikeasti toimia opettajana, ei riitojen selvittelijänä. Enää mua ei uhattua löydä tai haukuttu. Samoihin aikoihin kevätaurinko alkoi paistaa ensimmäisiä kertoja ja siitäkin sai energiaa. Välituntisin ehdin taas jopa opehuoneeseen kahville, eikä tarvinnut esimerkiksi vahtia luokkaan jäävää oppilasta. Viimeiset kilometrit menivätkin alkumatkaan verrattuna helposti. Viimeisellä kilometrillä meinasi tosin vielä energia loppua, mutta lähestyvä maaliviiva antoi voimia ja selvisin!


Maalissa oli helppo hymyillä voittajana. Tie oli ehkä kivinen, raskas ja ylämäkiä riitti, mutta tein sen. Nyt olen hieman kokeneempi ja tiedän miten valmistautua seuraavaan urakkaan. Osaan jatkossa pyytää apua, ottaa apua vastaan ja sanoa ääneen, kun kohtaan ongelmia. Opin sen, etten ole matkallani yksin, vaan vierälläni on muita - kokeneempia - suorittamassa samaa matkaa. Ei ole häpeä nousta esille ja sanoa, että nyt mä tarviin teitä! Siitä saa energiaa. Nyt jälkäkäteen voin sanoa, että tein parhaani. Tästä suorituksesta ei mitalia jaettu, mutta sitäkin arvokkaampi palkinto on ehdottomasti kiitos, jonka sain oppilailta ja vanhemmilta viimeisenä koulupäivänä. Ehkä kiitostakin parempi palkinto oli se oppimisen ilo ja onnistumisen kokemukset, joita pääsin vuoden aikana todistamaan. 

Kuten voittajat yleensäkin, mäkin haluan vielä kiittää kaikkia siellä matkan varrella. Suurin osa ei tätä varmaan koskaan lue, mutta kiitos silti. Isoin kiitos menee ehdottomasti mun aivan mahtavalle luokalle, paras tiimi ikinä! Syksyä ja uusia haasteita odottaessa. Nyt tämä ope lomailee. 

6 kommenttia:

  1. Olipa tosi mielenkiintoista lukea kokemuksia sun ensimmäisestä kokonaisesta vuodesta oppilaiden kanssa! Rentoudu ja kerää voimia, oot varmasti hyvä ope! <3
    T: Tuleva luokanope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista :) Rentoudu säkin, että jaksat taas syksyllä opiskella täysillä! ;)

      Poista
  2. Mulla tuli jotenkin tippa linssiin tästä tekstistä, en tiedä miksi. Tosi hyvä kirjoitus :) Nyt lomaillaan ansaitusti! Mä aloitan elokuussa vuoden sijaisuuden päiväkodissa, eka oman alan työ valmistuttuani nyt keväällä. Jännittää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Oi, varmasti jännittää! Tsemppiä. Mä tykkäsin ainakin olla päiväkodissa töissä, siellä on kuitenkin se tiimi siinä apuna ja pienet ovat (yleensä) aivan mahtavia :') Ihanaa kesää!

      Poista
  3. Hei, sä selvisit, mahtavaa! Muutaman vuoden päästä opetukseen tulee rutiini, ja se helpottaa työtä kuule kovasti. Kollegoilta kannattaa pyytää apua ja neuvoja, kysyn itsekin välillä, vaikka olen ollut opena jo 20 vuotta. Ihanaa kesää, lepoa ja rentoa oloa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä odotellessa! Kaikki aina sanovat, että parin vuoden päästä helpottaa.. Ja onneksi tosiaan on työkaverit, joilta pyytää apua. Muuten olisi yksinäistä! Hauskaa kesää sullekin, nauti ansaitusta lomasta ;)

      Poista