lauantai 4. helmikuuta 2017

pelipäivän ajatuksia

R: Heii ja hyvää lauantaita! Mä viettelen tavallaan jo toista lauantaina, olin nimittäin eilen taas vapaalla. Ihanaa kun on kolmepäiväinen viikonloppu, saa kunnolla rentoutua ja ehtii myös tehdä niitä ei niin kivoja asioita, kuten siivoamaan, pesemään pyykkiä jne.. Eilen mä kävin salilla ja muuten päivä kuluikin niitä kotitöitä tehdessä, sain jopa keittiön kaapit siivottua!

Tänään onkin sitten oikea lauantai ja meillä on taas pelipäivä. Pakko myöntää, että mua vähän pelottaa toi peli. Yleensä odotan innolla pelejä, nyt takaraivossa on sellainen pieni pelko. Vastassa on sama joukkue, kun kauden ensimmäisessä matsissa, jossa mun jalka murtui (viimeisillä sekunneilla, kun mun päälle hypättiin). Tämä vastustajajoukkue ei mun ymmärtääkseni ole herättänyt kovinkaan lämpimiä tunteita joissain muissa sarjan joukkueissa (olen kuullut muilta mm. tuomareille huutelusta ja katsomosta huutelusta), joten pelottaa, että millaista peliä ja huutelua sieltä tällä kertaa tulee.

Mun mielestä tällä sarjatasolla (3div.) aikuisten sarjassa pitäisi pystyä pelaamaan siistiä ja vastustajaa kunnioittavaaa peliä (kuten tietenkin aina pitäisi). Me ollaan hävitty tällä kaudella joitain pelejä paljonkin, joitan pelejä pisteellä tai parilla, mutta vastustajat ovat pääsääntöisesti olleet kunnioittavia ja peleistä on jäänyt hyvä fiilis. Ymmärrän tietenkin, että tiukoissa peleissä tunteet kuumenee, mutta mä en jaksa kuunnella sellasta jupinaa, tuomarilla valitusta tai suoraa kettuilua. Ja sitä, että halutaan tahallaan loukata (henkisesti tai fyysisesti) toista (vastustajaa tai tuomaria), sitä mä en jaksa. En siis väitä, että mun jalan murtuminen olisi ollut kenenkään syy, huonoa tuuria se oli. Nyt mua pelottaa vähän se, uskallanko ottaa yhtään kontaktia ja pelata omaa peliä, ilman että toi loukkaantuminen kummittelee takaraivossa. Tiedän, että samalla tavalla jalka voisi mennä missä vaaan pelissä, mutta jotenkin alitajuntaisesti liitän sen (ihan syyttä) nyt tähän yhteen joukkueeseen, olihan se ensimmäinen kerta lähes 20 vuoden koripallouran aikana, kun loukkaannun pelissä.. Huh, nyt yritän laskea hieman sykettä ja keskittyä omaan tekemiseen.


Vanha viisaus, luontokuvat rauhoittaa, pitää paikkansa! Mä juon nyt viimeisen kupin kahvia, hengitän syvään ja sitten laitan itseni valmiiksi ja lähden kävelemään pelipaikalle. Jenna tulee meille toimitsijaksi ja iltapäivällä olisi tarkoitus mennä Fafas'iin (jee!) ja kuvailla vähän blogimateriaalia..

Pitäkää peukkuja, että peli menee hyvin ja että kaikille jää hyvä fiilis!

2 kommenttia:

  1. Toivottavasti kaikki menee hyvin!! Uskon, että tollasessa ympäristössä just omaan ja oman joukkueen tekemiseen keskittyminen on se avainjuttu ja yrittää olla kuulematta mitä jossain päin urputetaan tai huudellaan. Sehän on just pahinta, jos huudot pääsee pään sisään, sillä silloin ei ole enää itse vahvimmillaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on niin totta! Nytkin siellä oli taas katsomossa pelaajien vanhempia ja kavereita, jotka moneen otteeseen valittivat tuomareille. Samoin kun pelaajat itse.. Oli rasittavaa! Onneksi huudot meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos! En vaan tajua mitä kukaan sillä voittaa, kun eihän tuomarit omia päätöksiä oikeastaan ikinä muuta näissä peleissä, ei varsinkaan huutelun seurauksena!

      Poista