maanantai 26. tammikuuta 2015

motivaatiomaanantai - voittaminen

R: Viikonloppu oli niin kiireinen, ettei kumpikaan Jennan kanssa ehditty kirjoittamaan motivaatiomaanantain postausta valmiiksi kuten yleensä. Aiheita kyllä on valmiina vaikka miten paljon, mutta päätin hylätä kaikki valmiit aiheet ja kirjoittaa siitä, mikä oikeasti motivoi ainakin mua treenaamaan ja rääkkäämään itseäni enemmän kun moni muu asia. Ja se on kilpailuhenkisyys ja ennen kaikkea voittaminen.

 photo kp2_zpsjfdsqqet.jpg
Tulispa jo kesä ja katukorissäät..

Mä myönnän, että olen tosi kilpailuhenkinen ja olen aina ollutkin. Ja tulen aina olemaan. Kilpailuhenkisyys tulee esiin nimenomaan urheilussa. En mä ole kilpaillut siitä, että saanko parhaan arvosanan tentistä, tai olenko arjen paras suorittaja. Mä olen se, joka salaa miettii mielessään että jes, teen isommilla painoilla penkkiä kun toi tyttö tai se, joka lenkillä koventaa tahtia ihan vaan siksi, että pääsee juoksemaan edellä menevän ohi. Ei mun kilpailuhenkisyys tuollaisissa asioissa ole mitään pakkomielteistä, toki tiedostan että joku toinen harrastaa pelkästään juoksua ja on siksi mua parempi. Tai joku himosalitreenaaja nostaa saletisti isompia painoja kun mä. Yleensä haluan aina ensin voittaa itseni. Haluan todistaa itselleni, että pystyn aina vaan parempiin suorituksiin. Sen jälkeen haluan voittaa muitakin.

 photo kp1_zpsw2vbqek5.jpg

Pahiten mun kilpailuhenkisyys tulee esille korispeleissä. Kukapa haluaisi hävitä? No ei kukaan! Sain tähän postaukseen idean, kun mietin meidän eilistä peliä. Me oltiin reissussa kuudella pelaajalla, joista yksi oli puolikuntoinen. Lähtöasetelma ei siis ollut mikään paras. Me oltiin jo varmaan 10 pistettä tappiolla, mutta pikkuhiljaa noustiin ja johdettiin jopa reilulla kymmenellä pisteellä, lopulta voitettiin muistaakseni kuudella pisteellä se peli. Ja ei hitto se voitto tuntui hyvältä! Ja nimenomaan siksi, että me oikeasti annettiin kaikkemme, taisteltiin ja haluttiin sitä voittoa enemmän. Mä olen tänään ihan mustelmilla, koska syöksyin jokaiseen irtopalloon ja taistelin sen koko pelin ajan, vaikka olin ihan loppu kaikesta juoksemisesta. Mä halusin voittaa.

Treenaamisesta saa uskoa siihen, että pystyy voittamaan. Eilisessä pelissä mä tiesin, että jaksan, koska olen juossut pitkiä lenkkejä ja tehnyt kovaa lihaskuntotreeniä. Mun kilpailuhenkisyys ja voitontahto saa mut treenaamaan kovempaa. Mä haluan voittaa myös itseni. Haluan jaksaa juosta kovempaa, että saan palauttua puolimaratonin aikaa. Haluan kehittyä. Tavallaan kilpailuhenkisyys on myös sellasta kunnianhimoa. Sitä, että haluaa tehdä asiat hyvin ja oikeen, jotta lopputulos olisi mahdollisimman hyvä. Mun on joskus vaikea tajuta, kun joku sanoo ettei ole yhtään kilpailuhenkinen. Miten se on mahdollista? Miten jollekin voi olla ihan sama voittaako vai häviääkö?

Kuka muu myöntää olevansa kilpailuhenkinen?

16 kommenttia:

  1. It works both ways: mun taas on vaikea tajuta kovin kilpailuhenkisiä ihmisiä. :) Olen usein miettinyt (naiivisti, tiedän), että maailma saattais olla kauniimpi paikka, jos mahdollisuus kilpailuhenkisyyteen poistettais ihmiskunnalta kokonaan. Mitäpä sitä sotimaan, kun ei olis hinkua voittaa ketään ja olla muita parempi.

    Ajattelen kai jotenkin niin, että kilpailutilanteessa toisen onnistuminen, siis voitto, on aina toiselta pois, mikä ei istu tähän omaan joka iikalle yhtä paljon hyvää haluavaan luonteeseeni. Itsekin tietysti nautin tuolla tanssipuolella kisamenestyksestä, jos sellaista tulee, mutta koreografinakin mulle on aina tärkeintä pitkän kauden aikana joukkueen kanssa tehtävä yhteinen matka ja kasvu ja oman suorituksen onnistuminen kisatilanteessa - lainkaan riippumatta lopullisesta sijoituksesta.

    Täytyy sanoa, että ajatus siitä, että joku salilla kattelee mun penkkipainoja ja iloitsee siitä, että tekee itse isommilla, tuntuu jotenkin hassulta. Jokaisen kropalla on oma historiansa, joka vaikuttaa vaikka nyt sitten siihen, millaisilla painoilla penkkitankoa heiluttelee, joten tuollaisessa vertaamisessa ei oikein ole pointtia. Eihän se tietenkään ole multa pois, jos joku kilpailuhenkinen haluaa noin tehdä - mutta saako hän siitä tosiaan voittamisen iloa, kun kerran omalta osaltani en edes ole hänen keksimässään kilpailussa mukana? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, uskon että voi olla vaikea tajuta eri tavalla ajattelevia ihmisiä tällaisissa asioissa. Heh, onhan toi sota vertaus aika raju. Mun mielestä sodassa on ennemmin kyse pakkomielteestä näyttää oma valtansa, omistaa ja hallita, ei niinkään siitä kuka voittaa (ja millä keinoin).

      Mä mietin sitä, että miksi ihmeessä mun pitäisi kilpailutilanteessa, vaikka nyt korispelissä, miettiä että se meidän voitto on toisilta pois? Oisko meidän pitänyt antaa vastustajan voittaa, koska heillä on pitkä tappioputki ja me taistellaan voitosta toiseen? :D Ainahan peleihin lähdetään voittamaan ja se nyt vaan on karu totuus, että jos osallistuu kilpailuun, niin joku aina voittaa ja joku toinen ei. Meillä on pelejä lähes viikottain, yksi peli viikossa, sillon joka peliin lähdetään voittamaan ja kauden lopussa sitten katsotaan mihin se riitti.

      Urheilussa voitontahto on yleensä se asia, joka ajaa yksilöä parempaan suoritukseen. Omalla kohdallani ainakin huomaan eron siinä, teenkö parhaani vai haluanko voittaa. Se, että (puoliksi) leikilläni vertaan itseäni esim. salilla muihin ei loukkaa ketään. Kukaan ei tiedä sitä ja se ei ole keneltäkään pois. MUTTA se ajaa mua yhä kovempiin suorituksiin. En mä siitä mitään suurempaa iloa saa, mutta se puskee mua kovempiin suorituksiin. "Keksitty kilpailu" on vaan ohimenevä ajatus, jossa ei ole mitään henkilökohtaista sitä toista kohtaan, mutta jonka avulla mun on mahdollista kehittyä urheilijana. Samalla tavalla katson ihaillen hyväkuntoisia naisia ja mietin, että pystyisinkö tuohon. Sillon se toinen ihminen on se "voittaja".

      Poista
    2. No joo, kilpaurheilu toki on luku sinänsä - johan sana itsessään kertoo, että kyse on nimenomaan kilpailemisesta. :) Tuskinpa kilpaurheilun maailmaan oikeasti hakeutuukaan kovin epäkilpailuhenkisiä ihmisiä...?

      Tarkoitukseni ei siis tietenkään ollut vähätellä urheilijoita, jotka tekee kovaa duunia yltääkseen kisatilanteessa parhaimpaansa (eli voittoon). Jos kerran kilpailemaan lähdetään, sitten vedetään täysillä, ja joukkuelajeissa onnistuminen vaatii tietty sen, että koko tiimillä on oltava yhteinen draivi ja päämäärä.

      Ehkä mun pointti onkin enemmän se, että toivoisin, että ne, joilla kilpailuviettiä on, saisivat purettua sen vaikka just kilpaurheiluun: tilanteeseen, jossa kilpailu on oikeasti olemassa ja aukikirjoitettu kaikille mukana olijoille. Sen sijaan kaikkeen muuhun elämiseen kaipaisin enemmän sellaista joogan maailmankuvaa, että jokainen tekee töitä itsensä ja oman kehittymisensä kanssa, ja itseään ei pidä vertailla toisiin - mutta voi silti inspiroitua toisista. Nää ajatukset on lähellä toisiaan, mutta musta on olennaista erottaa ne kahdeksi eri suhtautumistavaksi. Ja tästähän oikeastaan on kyse esim. tossa hyväkuntoisten naisten ihailussakin. :)

      Poista
  2. hah, täällä ilmoittautuu yksi kilpailuhenkinen ihminen! Salaa mietin aina että jes, sain tossa ja tossa lajissa tuota ihmistä paremman tuloksen :D En voi asialle mitään, toi tulee ihan luonnostaan!
    Mutta toisaalta kilpailuhenkisyys auttaa myös tsemppaamaan joissain asioissa, esimerkiksi juoksemisessa. Tulee kummasti motivaatiota taas alkaa treenaamaan enemmän jos coopperista on saanut oikein surkean tuloksen ja kaikki muut kaverit viilettää miljoona metriä edellä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla etten ole ainut :D Ja ei siinä mun mielestä ole mitään pahaa, kunhan ei sentään satuta ketään toista ja osaa myös joskus hävitä!

      Poista
    2. just näin, kyllä on välillä osattava myös hävitä vaikka olisi kuinka kilpailuhenkinen! :)

      Poista
  3. Täälläkin yksi kilpailuhenkinen! Se kyllä motivoi ja yllän parempiin suorituksiin vaikka välillä miettii et ois kiva jos ei kaikkea ottais nii kilpailuna ( varsinkin urheilussa ) :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta :D Mutta jos kilpailuhenkisyys ajaa sua parempiin suorituksiin, niin mikäs siinä. Onneksi pitkän koripallouran aikana mun on ollut pakko oppia myös häviämään, ei se hyvältä tunnu mutta sen kestää :D

      Poista
    2. Joo on se hyvä oppia hyväksymään häviötkin :)

      Poista
  4. Mä olen myös hyvin kilpailuhenkinen. Mullakin kilpailuhenkisyys esiintyy eniten luistelussa. Itsensä voittamista olen oppinut vasta juoksun kautta ja se on kyllä hienoa. Tarvitsen kuitenkin elämääni kilpailua ja siksi aikoinaan aloittikin juoksemaan,

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaan omissa rakkaimmissa lajeissa, sellaisissa joissa kokee olevansa edes vähän hyvä (:D), se kilpailuhenkisyys näkyy eniten. Juoksussa olen tottunut olemaan "keskitasoa", joten siinä häviäminen ei ole yhtään niin paha, kun jossain korispelissä, jossa kaksi tasavertaista joukkuetta kohtaa ja sitten oma joukkue häviääkin.

      Poista
  5. Minäkin olen hieman kilpailuhenkinen, tosin nykyään vähemmän kuin ennen. Nuorempana pelasin korista ja pelit oli juuri niitä mitkä halus aina voittaa. Lopputulos ei ollut koskaan ihan sama.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai säkin olet pelannut koripalloa! Oishan se vähän tylsää, jos joukkuelajissa omassa joukkuessa olisi sellasia, kenelle se voitto on vaan ihan sama. Sillon koko joukkue kärsii, jos joku ei anna kaikea. Varsinkin siis kovemmissa peleissä.

      Poista
  6. Mä sain tästä postauksesta sellasen potkun perseeseen, että otan tänään suuremman painon jumpaan :D

    VastaaPoista