sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

mitä mä nyt tekisin?

R: Varoitan jo nyt, että tästä postauksesta tuli kunnon maraton-postaus.. Mun kesän (tai oikeastaan koko tulevan vuoden) suunnitelmat ei nyt mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Muistatte varmaan kun viikko sitten jännitin uuden työn alkua. Oikeastaan siihen jännitykseen liittyi muutakin kun vaan uuden työn alkaminen, tai siis eniten jännitin sitä millaista se työ olemaan. Tai en jännittänyt, pelkäsin. Aikomus oli siis suorittaa nyt kesällä mun opintoihin kuuluva 3kk pituinen harjoittelu, jota varten olin saanut tiedekunnalta harjottelutuen. Kaikki alkoi siitä kun varmistelin laitokselta, että hyväksytäänkö mun harjoittelupaikka sosiaalipolitiikan harjoitteluksi ja saanko käyttää tuen siihen, vaikka paikka ei todellakaan ihan omaa alaa olekaan.

Sain sellaisen vastauksen, jota pelkäsinkin. Työ ei liity omaan alaani, eikä se edistä uravalintoja. Joo, kyllähän mä sen tiesinkin, mutta ajattelin että työ voisi silti olla opettavaista ja hyödyllistä. Lisäksi laitoksella epäiltiin, että työ ei ole tarpeeksi vaativaa korkeakouluharjoitteluksi. Se ei ollut käynyt mulla oikeasti mielessäkään! Lopulta kuitenkin harjoittelupaikka hyväksyttiin, sillä sen hylkääminen olisi tarkoittanut opintojen pientä viivästymistä. Tai en mä kyllä tiedä voidaanko yliopistossa edes puhua viivästymisestä, vaikka se 5v on monilla aloilla normaali, niin kuka siihen edes tähtää? Mutta, paikka siis hyväksyttiin "säälistä" ja sovittiin harjoitteluvastaavan kanssa, että neuvottelisin työpaikalla vaativimmista tehtävistä, jos työ olisi liian helppoa ja yksinkertaista harjoitteluksi.


Viikko sitten työt alkoivat ja menin töihin ihan luottavaisilla mielin, ajattelin että ihan hyvin se menee. Heti alusta saakka fiilis oli kuitenkin tosi huono. Mua haastatellut ihminen oli muissa hommissa ja en siis tiennyt työpaikalta ketään. Mut otti vastaan henkilö, joka ei edes esitellyt itseään. Ajattelin että mikäs siinä, ehkä muut ottavat mut vastaan paremmin. Odotin ensimmäiseltä päivältä sellasta perinteisestä ensimmäisen työpäivän infopakettia, sitä että mulle näytettäisiin paikkoja, esiteltäisiin ihmisiä, kerrottaisiin työajoista jne. Kaikki infoaminen oli kuitenkin tosi vähäistä, mutta ajattelin että kyllä talon tavoille nopeasti tottuu. Kukaan ei kertonut mulle mm. taukoaikoja, työaikoja, kuka mun esimies olisi, missä olisi vessa (:D) tai muita sellaisia normaaleja asioita. Okei, kyllähän itsekin pitää ottaa asioista selvää, mutta kyllä nyt joitain asioita pitäisi tehdä selväksi harjoittelijalle heti, ihan vaan yleisen viihtyvyyden vuoksi. Tuli sellainen olo, että kukaan ei halunnut käyttää aikaansa harjoittelijaan tai sitten kukaan ei tiennyt, kenen mua pitäisi opastaa.

Ja nyt päästään tuohon harjoittelija kohtaan. Mua kohdeltiin alusta asti kesätyöntekijänä, ei harjoittelijana. Mun mielestä siinä kuitenkin pitäisi olla edes pieni ero, varsinkin jos saan tiedekunnan kustantamaa harjoittelijan minimipalkkaa. Aika pian tuli sellanen olo, että olen vaan ilmaista työvoimaa. Jo ekana päivänä tajusin, että kaikilla on koko ajan mieletön kiire. Okei, sehän on normaalia melkeen jokaisessa työpaikassa nykyään. Mutta kyllä harjoittelijalle pitäisi antaa opastusta, nimetä ohjaaja jne. Ja ei, ekana päivänä ei todellakaan ole kiva kuulla miten on ihan kamala kiire koko ajan ja asiakkaat on tyhmiä jne. Hyvä fiilis hei!


Mutta, kyllähän tuollaiset asiat kestäisi, jos työ olisi mielekästä ja mukavaa. Tai edes opettavaista ja antoisaa. Tai edes jollain tasolla palkitsevaa ja haastavaa. Arvatkaa oliko se sellaista..? Päinvastoin. Mä oikeasti luulin että työssä oppisi edes jotain, josta tulevaisuudessa olisi hyötyä. Työnkuva tarkentui vasta ensimmäisenä päivänä ja selvisi, että se oli ihan erilaista kun olin ymmärtänyt. Siihen työhön ei todellakaan tarvinnut mitään korkeakouluopintoja, eikä työtehtävistä ilmeisesti sen enempää neuvoteltaisi. Ajattelin harjoittelusta koko ajan niin, että vaikka työ olisi pelkkää paperin pyörittelyä, niin se paikka näyttäisi silti hyvältä CV:ssä, olisi oman alan kokemusta! Nyt ei sekään toteutunut. Mä olin kuitenkin päättänyt, että mähän teen ton harjoittelun, vaikka mikä olisi. Mähän tekisin sen, vaikka se ei omaa alaa olekaan. Mähän tekisin sen, vaikka työ olisi millaista.. Ajattelin koko ajan vaan sitä, että haluan valmistua pian.

Sitten kun koin sen työpaikan huonon ilmapiirin, kiireen ja ahdistuksen, aloin miettiä, että haluanko tuhlata harjoitteluani tuollaiseen työhön. Harjoittelu on mahdollisuus saada "jalka oven väliin" kiinnostavaan työpaikkaan tai edes mahdollisuus tutustua ihmisiin, joista voi uran ja tulevaisuuden kannalta olla hyötyä. Tuolla ei sekään toteutunut, koska ala oli kaukana omasta alasta ja siitä, mitä mahdollisesti haluan joskus tehdä. Harjoittelutuen voi saada opintojen aikana yhden kerran, eli voi saada yhden tiedekunnan tukeman harjoittelupaikan, josta tietenkin kannattaa ottaa kaikki hyöty irti. Aloin miettiä, miksi tuhlaan sen mahdollisuuden? Olen koko ajan ajatellut, että haluan valmistua pian, mutta mitä hyötyä valmista ilman oman alan kokemusta, varsinkin jos muilla sitä kokemusta on edes harjoittelun verran. Mä oikeasti mietin näitä asioita monta vuorokautta putkeen, en saanut nukuttua, stressasin ja pelotti.


Eniten mietin sitä, mitä muut ajattelee. Mitä kaikki ajattelee jos en suoritakaan harjoittelua tuolla nyt? Miten uskallan kertoa kaikille? Sen lisäksi mietin sitä, että jos en tee harjoittelua, en saa palkkaa (siis sitä minimaalista harjoittelijan palkkaa) ja joutuisin taas miettimään tarkkaa jokaista pientäkin ostosta ja saisin heittää hyvästit kesäsuunnitelmille. Mua kuitenkin ahdisti tuleva työ ja ennen kaikkea se koko paikka niin paljon, että päätin lopettaa. Tajusin, että mun pitää tehdä jotain, mistä on hyötyä mulle elämässä. Tai jotain mistä tykkään. Ihailin salaa niitä ihmisiä, jotka toteuttavat unelmiaan eivätka vaan tyydy siihen, mikä helpoiten on tarjolla. Ja joo, tiedän, eihän kukaan voi aina tehdä sellaista työtä mistä tykkää, mutta kyllähän harjoittelusta pitää edes jotain hyötyä olla. Ei mun tarvitse tyytyä ensimmäiseen paikkaan, jonka saan. Ei mulla ole kiire valmistua, onhan opintotukikuukausiakin vielä jäljellä. Mä olen elämäni aikana tehnyt vaikka millaisia paskaduuneja (vihaan tota sanaa, mutta se kuvaa parhaiten mun työhistoriaa), joten kyse ei ollut siitä, että lopetin koska en tykännyt siitä työstä. Kyllähän mitä vaan tekee kolme kuukautta. Nyt oli eniten kyse kokonaisuudesta, kun mikään ei toiminut. Olisin saattanut jatkaa tuolla töissä, jos kyse ei olisi ollut harjoittelusta. Tai okei, en olisi ikinä normaalisti hakenut tuonne. Nyt vaan olin niin epätoivoinen harjoittelupaikkojen suhteen, että hain kaikkia mahdollisia ja sain sen paikan, johon vähiten halusin. Luulin silti oikeasti, että työ olisi ollut ihan erilaista, mutta se oli ihan sellaista kun pelkäsin.


Mua ei ole kyllä kovinkaan usein elämäni aikana jännittänyt niin paljon, kun sillon aamulla kun päätin ilmoittaa, etten suoritakaan harjoittelua tuolla. En oikeasti edes muista, että olisin sillon aamulla kävellyt työpaikalle, olin niin paniikissa. Onneksi työpaikalla oltiin (tai ainakin esitettiin että ollaan) ihan ymmärtäväisiä, kun selitin tilanteen. Parempi se oli tässä vaiheessa huomata, kun vasta kuukauden päästä. Mulle sanottiinkin, että tuo työ vaatii tiettyä luonnetta, ja kyllähän mä itsekin huomasin, että mulla ei sitä luonnetta ole. Nyt on jotenkin vähän tyhjä olo. Mun ei tarvitsekaan aamuisin herätä kasiksi töihin. En ole oikeen osannut nauttia ajatuksesta, että kesällä on vapaata. Mulle tulee huono omatunto, kun ajattelen että on vapaata. Ilmoittauduin heti muutamaan kesätenttiin, tein erään rästityön pois alta, avasin pitkästä aikaa gradutiedoston ja kirjoitin muutaman työhakemuksen. Vähän kyllä harmittaa, että kävi näin. Harmittaa, etten saanut parempaa harjoittelupaikkaa, ettei näin olisi käynyt. Eniten harmittaa se, että jätin menemättä muutamaan harjoittelupaikkahaastatteluun töiden takia ja koska ajattelin että mullahan on jo harjoittelupaikka tiedossa. Mutta kyllä mä selviän, asioilla on tapana järjestyä. Ehkä tämä on uusi mahdollisuus, uskon että jotain huippuhyvää tapahtuu vielä. Ja tiedän, että vaikka suorittaisin harjoitteluni missä tahansa, niin paikka ei voi olla huonompi kun tämä olisi ollut.

Lopulta tajusin senkin, että sillä mitä muut ajattelee, ei ole mitään väliä. Ja turhaan mä raha-asioita mietin, olinhan mä just melkeen pari kuukautta kokopäiväisesti töissä ja hätätapauksessa voi nostaa kesällä opintotukea, kun kerran opiskelenkin. Innostuin myös uudelleen mun gradusta, nythän mulla on aikaa tehdä sitä! Vähän jännitti myös kirjoittaa tästä asiasta blogiin ja mietinkin että mitä mä kirjoitan, mutta tämä avautuminen teki kyllä ihan hyvää. Olisin saanut selitettyä ja perusteltua kaikki asiat vielä paremmin, jos olisin tekstissä maininnut, mistä työpaikasta oli kyse. Jätin sen kuitenkin ihan tietoisesti pois ja sitä en aio täällä blogissa paljastaa.

7 kommenttia:

  1. Tähän sopii taas kerran "asioilla on tapana järjestyä". :D Ja tosiaan jos olisit vielä maininnut mikä paikka se oli, niin monet vois ymmärtää paremmin miksei oo tärkeä sun tulevaisuuden kannalta..

    VastaaPoista
  2. Arvasin heti facebookista, että sun postaus liittyy harjoitteluun. :( Tosi kurjaa, että et saa harjoittelua tehtyä tänä kesänä, mutta mieluummin tosiaan sellainen paikka, josta on hyötyä tulevaisuutta ajatellen. Mun pitäisi myös kertoa töissä nyt, että mahdollisesti lopetan työt siellä elokuussa. Inhottava tilanne, mutta hyvä kuulla, että sä ainakin selvisit siitä hengissä. :) -Riina

    VastaaPoista
  3. Voi ei! :(
    Mutta olen kyllä ehdottomasti sun kanssa samaa mieltä siitä, että teit oikean ratkaisun. Auttaako sun alaa jos tuut asiakaspalvelutyöhön ceciliin? :D

    VastaaPoista
  4. No voi harmi. Mut hei, rohkeuttakin sekin vaatii, et uskaltaa myöntää itselleen ettei juttu toimi ja lopettaa sen. :)

    VastaaPoista
  5. Hitsiläinen, että siinä kävi noin, mutta toisaalta olit tosi rohkea, kun teit päätöksen, vaikka pelotti ja ahdisti! Sekin on kokemuksena arvokas, tunnistaa ja toimia, millon ei enää tunnu hyvältä tai rakentavalta se mitä tekee. Pitää just ajatella sitä kokonaiskuvaa. Ja ei sul oo mitään hätää opiskeluiden viivästymisen kanssa, jos kerran vaan tukikuukausia riittää, eräillä ei ole viiden vuoden opiskeluiden kohdalla ollut vielä edes kandia, että nou paniikki hei! Nyt vaan nauttia kesähelteistä, ei sitä taas tiedä millon se seuraava "kesäloma" koittaa... :D

    VastaaPoista
  6. Voi että, tosi kurjaa että työ ei vastannut yhtään sitä mitä piti :/ Onneks pystyt kuitenkin vielä myöhemmin suorittamaan tuon harjoittelun, sellaisessa paikassa joka ihan oikeasti vastaa koulutustasi :)

    VastaaPoista
  7. Tein saman! Olin saanut oman alan töitä koko kesäksi, mutta joku tuntui tökkivän! Mietin niitä töitä monta päivää ja yötä, kunnes mun poikaystävä sanoi että soita sinne, johan susta huomaa kilometrin päähän että se stressaa liikaa! Pelotti älyttömästi, koska paikka oli mulle tuttu, ja pomo aivan ihana ihminen. En olisi halunnu tuottaa pettymystä. Mutta niin vaan tein, ja koko sen päivän ajan hymy oli korvissa, koska olin niin huojentunut! Asioilla on tapana järjestyä! Ja hei, ei siihen kesästä nauttimiseen aina rahaa tarvi! Mieti miten kiva on käydä kesäaamuna rauhassa lenkillä, eikä tarvi kiirehtiä töihin! Syödä aamupalaa pitkän kaavan mukaan ja ottaa aurinkoa takapihalla, ilman stressiä! Eiköhän kaikki suju ihan hyvin, tsemppii sulle! :)

    VastaaPoista